Ihan uskomatonta, miten nopeasti elämä vilistää ohi silmien. Arjet menevät vauhdilla. Ei juuri illalla ehdi paljon mitään tehdä, kun jo on aika laittaa lapsia nukkumaan. Montaa tuntia ei ehdi niiden kanssa viettää. Muutos on aikamoinen, kun vertaa siihen, että aiemmin oltiin lähes vuorokaudet ympäriinsä yhdessä. Tuntuu, että lapsetkin selkeästi oikein kaipaavat yhteistä aikaa, vaikka nauttivatkin päiväkodissa olosta. Lyhennyspäivänä olenkin usein hakemassa lapsia jo välipalapöydästä :) Nyt olen kyllä tosi tyytyväinen, että tuli vietettyä niinkin monta vuotta lasten kanssa kotona, vaikka silloin välillä tuntui että seinät kaatuvat päälle. Sitä aikaa ei kuitenkaan saa takaisin. Vielä en ole ratkaissut tätä ongelmaa, että kuinka yhdistää töissä käynti ja kotityöt... Jälkimmäinen on selkeästi kärsinyt. Tosin nyt mulla on selitys kaaokselle kotona, ennen se oli vain saamattomuutta :D Pyykkivuori senkun kasvaa, eikä tilannetta suinkaan edistä rikkimennyt kuivuri :/

Nyt oli viikonloppunakin molempina päivinä ohjelmaa. Olin messuilla esittelemässä jousiammuntaa. Tuntui, että meni viikonloppukin yhtä vauhdilla kuin nuo arki-illat! Mitään ehtinyt tekemään... Onneksi oli Pupu mukana, niin sitä sentään siinä näki. Hän pääsi myös kokeilemaan jousiammuntaa ja rakastui välittömästi. Äidin tyttö :) Nyt on suunnitelmissa vaihtaa yksi jouskari kellarista junioreiden versioon, niin pääsee tyttö harrastamaan myös. Mutta melkein jo harmittaa, kun miettii kaikkia niitä juttuja, joita on ehtinyt sopimaan viikonlopuiksi. Kuinka ihanaa olisi vain olla! Pitäisikö lotota, saisiko sillä tavalla leppoisan arjen takaisin?